LYNGEN JA TAMOK 2024

Käydyt vuoret oli Blåtinden, Blåbärtinden, Tomasrenna, Postaltinden ja Lemenfjellet.

Lähdimme aamulla seitsemän jälkeen ajamaan Norjaa kohti. Suunnitelmana oli käydä vuorilla vielä saman päivän aikana. Matka meni hyvin ja sää parani, mitä lähemmäksi tulimme Lyngeniä. Päätimme mennä Blåtindenille, jolla emme olleet aikaisemmin käyneet.

BLÅTINDEN

Kokonaisaika 3,5 t, nousua 1150 metriä ja nousuun kulunut aika 2 t 50 min.

Ajoimme vanhalle E8 tielle Laksvatnen kohdalta. Säädimme parkkipaikan kanssa. Teimme muutamat U-käännökset ennen kuin ajoimme tarpeeksi pitkälle ja löysimme ison parkkipaikan. Siitä oli lyhyt hiihtely takaisin päin tienvartta, jossa on lähtöpiste reitille. Paikalla on piipparin testauspiste ja infotaulu.

Reitti menee alussa metsää pitkin ja kääntyy oikealle, kunnes se tulee useamman metrin levyiselle linjalle. Reitti nousee reippaasti aukon kohdalla eikä turhia tasamaahiihtelyitä ole. Pian puurajan jälkeen nousu suuntautuu vasemmalle. Maasto on vähän kumpuilevaa ennen kuin ollaankin ison seinämän alaosassa.

Seinämä on melko helppo nousuista maastoa. Reitti kaartuu oikealle ja siitä lipsutellaan harjannetta pitkin toppiin. Ja mikä yllätys topissa onkaan! Siellä on kivikasa, joka on kuin maja. Pakkohan sinne oli kiivetä ja yllätykset jatkuivat. Sisällä oli metallinen sylinteri, jossa on kansi. Sen sisällä oli hauska yllätys, jonka jätän nyt kertomatta. Sillä eihän se sitten olisi yllätys.

Ylhäällä oli pilvistä, vaikka melkein koko nousun aurinko paistoi. Alas päin oli kuitenkin helppo mennä jälkiä seuraten. Kun jyrkempi seinämä tuli, emme kuitenkaan laskeneet siitä, sillä se oli niin puhki laskettu. Laskimme reilusti vasemman kautta ja vasta seinämän loppupuolella tulimme takaisin skiniladulle päin ja laskimme siitä suoraan alas.

Metsästä löytyy hyvä aukea laskulinja. Nyt lumi oli aika märkää ja raskasta. Jalkoja hapotti ja välillä täytyi aurata ja vaan lanata menemään. Tämä oli hyvä aloitus reissulle ja mukava oli tutustua uuteen vuoreen.

BLÅBÄRTINDEN

Kokonaisaika 4,5 t, nousua 1300 metriä ja nousuun kulunut aika 3 t 15 min.

Oli luvattu aurinkoista säätä ja olimme jo kotona suunnitelleet, että kävisimme Postaltindenillä. Sinne siis! Ajaessamme Tamokin tiellä huomasimme, että ainoa näkyvissä oleva pilvi oli juuri siinä huipun kohdalla. Voi kehnous. Päätimme jatkaa laaksoa eteen päin Blåbärtindenille.

Olen pari kertaa aikaisemminkin käynyt Blåbärillä, mutta en ole huiputtanut sitä. Tämä oli oikein hyvä vaihtoehto tälle päivälle. Aamulla pääsimme starttaamaan noin yhdeksän aikaan pikkupakkasessa.

Alku oli jäistä ja huomasin, että meidän edellä menevällä porukalla oli haasteita puurajan yläpuolella olevan seinämän kanssa. He olivat ottaneet kamat kantoon ja kävelivät sitä ylös. Siinä oli hyvä asennoitua tulevaan. Seinämä oli kova ja, kun sukset vaan sai irti jyrkällä, oli helppo kävellä se ylös valmiita portaita pitkin.

Seinämän jälkeen lumi oli pehmeämpää ja latu lähti oikean kautta kiertämään ylös. Helppohan se oli painella menemään, kun alla oli hyvä skinilatu. Siitä näki, että täällä oli käyty ennenkin ja tekijä tiesi, mitä teki.

Harjanteella oli muutama haastavampi paikka ja sukset täytyi ottaa välillä irti. Huipussa oli ollut kiinni pilven hattara ja se alkoi juuri sopivasti poistua. Edellä näkyi noin kuuden hengen porukka, joka välppäsi kamoja. Luulin, että he olivat lähdössä alas päin. Sanoin Lautamiehelle, että minä haluaisin mennä toppiin saakka tai ainakin yrittää sitä.

Porukka laittoikin sukset kiinni reppuun ja lähti kiipeämään ylös päin. Me seurasimme esimerkkiä ja nautin taas valmiiksi tehdyistä portaista. Viimeinen tömpyrä on sen verran jyrkkä, ettei sinne pääse hiihtämällä. Jääraudoista on varmasti hyötyä, mutta nyt niille ei ollut tarvetta. Hyvä niin, sillä ne olivat autossa.

Olin vähän jännäillyt, että miten harjannetta pääsee laskemaan alas. Laskulinja menikin laskijan vasemman kautta. Lykimme takaisin skiniladulle suurin piirtein siihen kohtaan, mistä olimme nousseet harjanteelle. Päätimme nousta latua vähän ylös päin ja tiputtaa sieltä alas. Meillä oli tarkoituksena laskea suoraan takaisin autolle. Toinen porukka laski reilummasti vasemmalle ja näimme myöhemmin heidän laskujäljet matkalla majapaikkaan. Tällä laskulinjalla toinen auto voi olla tarpeeseen.

Lasku alaspäin oli mukavaa hieman lämmenneessä pehmeässä lumessa. Puurajan lähestyessä lumi muuttui keväisemmäksi ja varsinkin laudalla oli haasteita upottavassa lumessa.

Oli kiva laskea, mutta oli myös kiva mennä ylös. Latu oli mitä mainioin ja nousu meni nopeasti. Matka toppiin kesti 3 tunti 15 min taukoineen. Siinä oli hyvä flow päällä. Tämmöisiä lisää, kiitos!

TOMASRENNA JA NIMETÖN LAKi

Retken kokonaisaika 6 t 20 min, nousua 1550 ja nousuun kulunut aika 4 t 50 min.

Edelleenkin se Postaltinden oli mielessä. Todettiin kuitenkin aamulla, että lähdetään testaamaan, josko päästäisiin ylös Tomasrenna ja siitä eteenpäin. Lautamies oli sen noussut, mutta minulla oli matka jäänyt kesken.

Ajoimme auton parkkiin kirkon viereen ja heti aamusta siellä oli porukkaa. Paikallinen hiihtotähti oli siellä Jenkeistä tulleiden kavereiden kanssa. Vaihdoimme kuulumiset ja he lähtivät meitä ennen skinnaamaan. Lautamiehellä oli ollut vaikeuksia oikealla menevät reitin kanssa, joten päätimme mennä pusikon läpi puron vasenta puolta. Vähän minua nauratti meidän reittivalinta, sillä edessä meni ammattilaisia ja kuitenkin otimme oman linjan.

Aika pusikkoinen nousu ja lopulta niin jäinen, että laitoin sukset kiinni reppuun ja kävelin puurajan yläpuoleiselle tasaisemmalle kohdalle. Siitä jatkoin skinnaamista. Olisi kannattanut jatkaa kävelyä. Pinta vaan oli niin kova, että sukset meinasivat lähteä alta.

Norjalaiset suuntasivat muihin kuruihin ja me skinnasimme Tomasrennan alkuun. Yritin skinnata vähän kuruakin, mutta ei siitä tuntunut tulevan mitään. Olin tosi tyhmästi seinämällä ja yritin saada sukset kiinni reppuun. Olipa epämiellyttävä paikka. Päätin nousta vähän ylemmäs ja paremmalla paikalla laittaa jääraudat jalkaan. Ei paikka paljoa parempi ollut, mutta välppäsin ylempänä ja nousu jatkui.

Löysimme oikeasta laidasta askelmat ja niitä pitkin oli helppo mennä. Pinta oli melko kova eikä tiedossa olisi puuterilaskua, mutta nousua se helpotti. Jostain syystä ajattelin, että nousu on noin 300 verttimetriä. En juurikaan pysähdellyt ja silti matka tuntui kestävän ja kestävän. Myöhemmin kuulin, että ränni on noin 700 verttiä korkea.

Nousu oli teknisesti helppo, mutta tuntuihan se jaloissa. Kolissa aurinko paistoi ja vuoren huiput näyttivät kutsuvilta. Päätimme nousta viistosti oikealla näkyvälle huipulle, jonne vei jäljet. Kävimme matkalla kurkkaamassa ”sunset” kuruun, mutta rahkeet eivät riittäneet laskemaan sitä. Siitä oli enää muutama kymmenen verttiä huipulle. Minua jännitti lumilippa, mutta muuten nousu oli helppo.

Oli hieno fiilis olla just siinä juuri silloin. Lasku kurun alkuun oli melko loiva, mutta lumi oli parasta, mitä tällä laskulla saisimme laskea. Tomasrenna oli kova ja hitto kuinka hapottavaa sitä oli mennä. Edelleenkin luulin, että verttiä on sen 300 metriä ja ihmettelin, miten en vaan jaksa laskea niin lyhyttä matkaa pysähtelemättä. Laskusta ei jäänyt muistelemista jälkipolville. Alempana kohdat, mihin iltapäivällä aurinko paistoi, oli röykkyistä betonia.

Jos edellisenä päivänä nousu oli hyvä, tänään se oli parempi kuin itse lasku. Nousu oli fyysisesti raskas ja siinä oli paljon kävelemistä, mutta kaikesta huolimatta se meni hyvin ja helpon tuntuisesti. Minulla oli tunne, että olen kehittynyt tässä lajissa.