Rengasreitti maastopyörällä Näkkälästä Pöyrisjärvelle
Minulla oli lainassa veljen läskipyörä. Sitä en tiedä, miksi olin ottanut oman pyörän mukaan. Onneksi pakettiautoon mahtuu harrastekamaa.
Ylängöllä olisi voinut ajaa vaikka rinta rinnan. Tai se onnistuisi, jos ei hengästyttäisi niin paljon, ettei jaksa turhia puhua.
Olimme käyneet vaeltamassa Haltilla. Kilpisjärveltä ajoimme autolla Hettaan ja olimme siellä yötä. Aamulla pakkasimme taas kaikki kamat autoon ja suuntasimme Näkkälään. Sieltä sillan jälkeen löytyy parkkipaikka vasemmalta puolen tietä. Auto mahtui sinne hyvin parkkiin. Samalta parkkipaikalta lähtee maastoautotie Pöyrisjärvelle.
Olin lukenut rengasreitistä netistä ja olimme printanneet kartan mukaan. (Valitettavasti en löydä enää sivustoa, jotta olisin voinut linkata sen tähän.) Ajoimme isoa tietä vähän eteen päin ja etsimme reitin alkua. Meillä oli siinä hieman säätöä, että löysimme mielestämme oikean mönkijäuran. Se nousi heti jyrkästi ylös päin. Minulla oli epätoivoinen olo. Meidän päivämatkat vaelluksella olivat olleet reiluja. Epäilin omaa jaksamista.
Maastossa risteili mönkijän jälkiä ja välillä etsimme oikeaa reittiä. Ja välillä minä tunkkailin pyörää ylös päin. Mitä ylemmäs tie vei, sitä parempi fiilis kuitenkin tuli. Palkisoivin tunturiylängöllä reitin pystyi näkemään pitkälle. Voi kuinka minä tykkään ylöngöistä! Siitä kun olen puurajan ylöpuolella ja horisontti avautuu.
Reitti vie ylös ja alas. Alamäet viettivät kunnolla, ylämäet olivat jyrkkiä ja niiden välissä oli märkiä kohtia. Esimerkiksi Hanhikurussa sai taiteilla, etteivät kengät kastuneet aivan kokonaan. Alun nihkeilyn jälkeen oli todella kivaa! Sai tuntea vauhdin hurmaa ja onnistumista, kun pystyi polkemaan mäen päälle.
Polku ei ole kaunis single track vaan mönkijän jälkeä. Minua se ei haitannut. Märissä kohdissa jälkiä oli useita, kun hyvää ajolinjaa oli haettu. Nousussa kohti Ainuppivaaraa maasto muuttui kiviseksi. Kiven murikoita oli siellä sun täällä ja tärinä oli taattua.
Vaaramaisema vaihtui koivikon jälkeen avaraksi kentäksi.
Joki meni helposti yli kiveltä kivelle hypellen. Tosin oli soiden laita. Niissä kenkä helposti upahti sammaleen sisään.
Olimme suunnitellet evästaukoa Ainuppivaaran laelle. Ilma oli ollut hyvä ja tuuli juuri sen verran, että sääskiä ei ollut. Näimme kuitenkin kuinka sadepilvet lähestyivät meitä rintamana. Vaaran päällä polkua piti vaihtaa. Toinen polku meni alhaalla Tohtajajärven oikealta puolelta. Se näkyi ylhäältä, mutta sinne piti löytää pikkupusikoiden kautta. Päätimme kiirellä jatkaa uudelle polulle.
Sade kuitenkin kerkesi kastelemaan meidät jo ala mennessä. Varvikossa täytyi välillä taluttaa, mutta polku löytyi helposti. Se oli tasainen ja maasto muuttui täysin. Reitti jatkui helposti ajettavana, mutta märkänä kitukasvuisen koivukon seassa. Välillä oli isohkon suon ylitys ja oli toivotonta pitää kengät kuivana.
Kun sade pikkuhiljaa taukosi, pidimme lyhyen evästauon Seigamarastossa. Olin litimärkä, enkä halunnut palelluttaa itsenäni. Siinä suon laidassa oli kuitenkin fiilis, että on todella kaukana kaikesta. Ennen kaikkea arjen murheista.
Pian tulimme aluelle, joka näytti minusta hiekkatasangolta. Oikeasti alue koostuu hiekkaharjuista eli boulzzista. En muista, että olisin ollut ennen vastaavassa paikassa. Olimme liikkeellä läskipyörällä ja plussarenkailla. Ajo sujui märällä hiekkatellä ongelmitta. Aurinkokin alkoi näkyä. Matka eteni ripeästi poroaidan viertä hiekkadyyneillä.
Mustaa hiekkarantaa Lapin erämaassa! Costa Ricassa asuessani ihmettelin mustia vulgaanisia rantoja. Tämä musta hiekka ei taida olla peräisin tulivuoresta.
Tällä kertaa lyhin tie oli syvin tie. Kahlaamosta kannattaa etsiä matalampi ylitys kohta ja tehdä vähän lenkkiä.
Pöyrisjärven tupa on iso ja varaustuvan puoli on vielä isompi. Siisti kämppä! Minä olin varautunut isompaan kahlaukseen ja croksitkin olivat mukana.
Päivällä olleesta sateesta ei ollut enää tietoakaan.
Saavuimme Pöyrisjärven hiekkarannalle ja retken erikoisimpaan kohtaan. Järvessä täytyi kahlata, jotta pääsee autiotuvalle. Siinä ihmetellessä ja kuvaillessa paikkaa, tuli kahlaamon toiselle puolelle mönkijä. Jäimme odottamaan, että se ajoi särkältä meidän luo ja katsoimme reitin. Reitti vaihtelee hieman, kun vesi muovaa hiekkaa. Otimme kengät kantoon ja talutimme pyörät. Vettä oli vähän polven yläpuolelle.
Pöyrisjärven autiotupa oli iso. Nurkassa oli jonkun kalastajaporukan tavarat. Ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt. Keittelimme lämpimän ruuan mökissä ja pidimme kunnon tauon. Hiekkaranta oli ihanan näköinen ja aurinko paistoi, mutta en tarjennut mennä uimaan.
Yhtäkkiä tuvan ohi ajoi auto! Sieltä kahlaamolta sekin ajoi järven reunasta veden läpi. Autossa oli perhe ja heidän pikkupojat tulivat ajamaan hiekkaharjuille motocrossia. Aika yllättävä kohtaus erämaassa.
Tuvalta matka jatkui tiepohjaa pitkin. Isoja mäkiä ei enää ollut, mutta hiekkaharjuja piti ajaa ylös alas. Välillä tiellä oli reilusti vettä. Me emme lähteneet kahlaamaan vaan yritimme etsiä paremman reitin. Päädyimme rämpimään suolle. Kahlaus olisi voinut olla helpompi vaihtoehto.
Tiepohjaa oli kiva ajaa, mutta maisemat eivät ollaat enää alkumatkan veroisia. Retken viimeistet kymmenen kilometriä oli reipasta ajoa maastopyörällä. Etenimme puuston seassa metsätietä pitkin. Välillä tuli vastaan muutama autokin. Pysähtyä ei enää voinut, sillä muuten sääsket hyökkäsivät kimppuun. Toisinaan eteläläiset valittaa, että onpa paljon sääskiä, mutta nyt niitä oli minunkin mielestä.
Reitin kokonaispituus oli noin 40 kilometriä. Jos alueelle lähtee tekemään yhden retken, en missään nimessä ajaisi Näkkälästä suoraan metsätietä tuvalle. Reitin ensimmäiset 30 kilometriä ovat matkan parasta antia.
Minusta tämä retki oli elämys! Loppu oli hieman tylsä, mutta jos se olisi ollut haastavampi, olisi minulla kunto loppunut alla olevan vaelluksen takia. Autolla olin onnellinen, että olin käynyt ajamassa tämän reitin.