kilpisjärvi

Niin kuin kaikki tänä vuonna, minäkin halusin Kilpisjärvelle. En vaan uskonut, että se onnistuisi. Äiti kuitenkin ehdotti, että lähtisimme sinne yhdessä. Hän ja isä tulee katsomaan vauvaa ja me päästään ulkoilemaan. Niinpä varasimme mökin, teimme valmiiksi kasan ruokaa ja suuntasimme kahdella autolla Kilpisjärvellä.

Muonion jälkeen tiessä on pientä epätasaisuutta. Meillä kuului kolahdus pienimmästäkin montusta. Pakoputki otti osumaa. Ennen Ropinsalmea oli tiellä lunta ja siinä pakoputken kiinnike irtosi lopullisesti. Onneksi salmen levikkeellä oli poromiesten tavaroita ja saimme auton perää vähän ylös. Laskurepusta löytyi rautalankaa ja sillä sai viritettyä pakoputken takaisin paikalleen. Olipas matka!

Ensimmäinen aamu aukeni harmaana. Se ei näyttänyt laskupäivältä. Päätimme lähteä Saanalle kävelemään. Iltapäivälle oli luvattu vesisadetta, joten heti aamusta startattiin. Kännykän avulla löysimme huipulle, mutta olihan se siksakkia lumen keskellä. Huipulla ei näkynyt muuta kuin postilaatikko. Tulipa käytyä. Ihan kuin kiusaksi, iltapäivällä paistoi siten aurinko.

KORKEA-JEHKAS

Korkeus 960 ja nousumetrejä 900

Nyt aamu valkeni aurinkoisena. Olimme hyvissä ajoin liikenteessä. Päätimme mennä laskemaan painauman, joka näkyy tieltä juuri ennen Norjan rajaa. Sen alapuolella on parkkipaikka, mutta se on tullin jälkeen. Tulli aukesi vasta yhdeksältä. Odottelimme siinä ja juttelimme norjalaiselle tullimiehelle. Ennen yhdeksää tuli siihen vielä suomalainen tullimies siihen ja kyseli suunnitelmia. Hän katsoi meidän henkkarit, uhkaili sakolla, jos menemme Norjaan, ja päästi meidät läpi.

Parkkikselta on reilu kilometrin hiihto ennen kuin nousu alkaa. Nousimme kurun vasenta laitaa. Lumi oli aivan jäistä. Skinit kuitenkin pitivät hyvin ja ylempänä oli loivempaa ja nousu eteni helposti. Päätimme mennä suoraa eteen päin Korkea-Jehkaksen huipulle. Oikealle puolelle jäi vähän matalampi laki.

Emme olleet suunnitelleet päivän laskuja kummemmin. Päätimme lähteä Saanalle päin ja Lautamies katsoi kartasta, missä olisi jyrkintä. No ei ollut jyrkkää ei. Kun laskimme alas päin, toisella seinämällä näkyi paljon jälkiä. Päätimme nousta samaa skinilatua siihen vähän matalammalle laelle. Tämä valetoppi on 900 metrin korkeudessa.

Lautamies lähti nousemaan vähän alempaa ja hän oli spotannut hyvän laskulinjan vähän vasemmalta. Vierestä oli laskettu tosi paljon ja kymmenen metrin päässä oli koskematon kenttä. Se sopi meille. Kivaa rentoa firniä 200 verttiä.

Nousimme uudestaan samoja jälkiä ylös ja lähdimme takaisin pientä kurua kohti. Se oli edelleen varjossa ja jäinen. Jos olisi ollut enempi aikaa, olisi voinut odottaa, että aurinko kääntyy. Nyt piti kuitenkin palata jo mökille. Laskusta sai sen verran vauhtia, että autolle ei juurikaan tarvinnut hiihtää. Nopea kenkien vaihto ja naama punaisena kämpille. En kai vaan polttanut kasvojani!

Pikku-Malla

Korkeus 738 ja nousumetrejä 830

Pikku-Malla näytti nimensä mukaisesti pieneltä. Minua ei oikein kiinnostanut lähteä laskemaan sille. Olimme käyneet Luontokeskuksessa ja vasitella kyselin vinkkejä, mihin kannattaisi mennä laskemaan kylän vierellä. Eipä siinä oikein muita paikkoja tullut esille.

Olimme taas aamusta liikkeellä ja jätimme auton Retkeilykeskuksen pihaan. Suunnitelmana oli nousta ja laskea Pikku-Mallan etelä puolta. Hanki kantoi ja hiihtelimme koivikkoa kohden. Joku jälki löytyi puiden seasta ja seurasimme sitä. Päädyimme aukealle ja sen reunasta lähdimme nousemaan ylös.

Puurajan tuntumassa totesimme, että olemme aivan liian oikealla. Menimme reilusti vasempaan ja sieltä löytyi skinilatu. Aurinko paistoi ja nousimme hartialle ja siitä huipulle.

Huipusta laskimme skiniladun vierestä ja seinämältä, mistä lasku kunnolla alkaa, menimme ladun vasemmalta puolelta. Siinä oli ollut pieni lumivyöry ja laskimme sen alta. Yläosa oli kiva, mutta alhaalla oli pusikkoista ja aika jäistä. En viitsinyt mennä alas järvelle saakka. Lautamies tietenkin meni niin alas kuin pääsi. Toinen nousu oli helpompi, sillä seurasimme skinilatua alhaalta saakka.

Täällä kertaa halusimme laskea topista suoraan alas. Paikalle oli tullut pariskunta, joka vähän arpoi samaa. Ajattelimme, että he voisi korkata laskun, kun olivat ylhäällä ensin. He kuitenkin totesivat, että voisimme mennä. Ylhäällä oli kiviä ja kasvillisuutta näkyi. Lautamies käveli reunalle, mistä lasku lähtisi, ja etsi hyvää lähtöpaikkaa. Heti vähän sykkeet nousi, kun lasku oli sen verran jyrkkä, ettei sitä nähnyt koko matkalta.

Lautamies laski edessä ja minä tulin perässä, kun pystyin näkemään hänet. Jihaa! Jyrkkyyttä oli sen verran, että alajalan polvi oli lähellä yläsuksea. Tai siltä se ainakin tuntui. Skinnaajia oli jo useita ja ajattelin, että he kaikki katsoivat minun laskua. Tai siis ainakin siltä minusta tuntui. Laskusta vaan tuli niin hyvä fiilis! Alempi metsä oli jo lämmennyt ja lasku oli kiva loppuun saakka.

Vielä kerran ylös! Tällä kertaa Lautamies kirosi takana, kun lumikenkä upahti hangesta läpi. Noustessa tuli jo ihan kunnolla kuuma. En ole tottunut, että naamaa pitkin valuu hiki. Oliko kyse auringosta vai hormoneista, en tiedä. Ehkä molemmista. Olisin halunnut laskea saman linjan toistamiseen. Ajattelimme kuitenkin, että on jo liian lämmintä ja riskaapelia mennä siihen uudestaan. Topissa pidimme vihdoin evästauon ja ihailimme maisemia. Kun oikein katsoi, näkyi jäätynyt Kitsiputous.

Tällä kertaa päätimme laskea ladun oikealta puolelta. Se oli rentoa ja annoin vauhdin kiihtyä. Laskulinjalle tuli pieni nyppylä ja päätin mennä sen yli. Kun olin sen päällä, näin suksien välistä ruskeaa. Kivi! Ehkä kerkesin juuri sen verran ponnistaa, tai jotain siinä kävi, ja pääsin sen yli kaatumatta. Muutama kuva olisi ollut kiva saada, mutta mitäpä sitä kivaa laskua pysäyttämään.

Alhaalla kamojen välppäys ja kohti autoa. Pusikon jälkeen näkyi jäällä pilkkijä. Ei, vaan ahkiossa nukkuva lapsi ja äiti! Kävi ilmi, että isä oli laskemassa ja äiti odotti alhaalla vuoroa. Se loi minuun uskoa, että kyllä tämä harrastus onnistuu perheellisenäkin.

Anteeksi Pikku-Malla, että epäilin sinua. Minulla oli todella kivaa!