Keimiötunturin seikkailu

Keimiötunturin korkeus 613

Kaveri laittoi viestiä, että hän on Levillä ja on lähdössä tunturiretkelle toisen kaverin kanssa. Hän kysyi haluaisinko liittyä porukkaan mukaan. No ehdottomasti! Lasken melkein aina Lautamiehen kanssa, joten oli mukava lähteä laskemaan naisporukalla. Paikaksi meille valikoitui Keimiötunturi, jossa en ollut ennen käynyt.

Ajoin auton Keimiötunturin Majan pihaan. Majoitustoiminta ei ollut käynnissä, joten paikan parkkipaikka oli tyhjä. Majapaikan risteyksen jälkeen on heti P-paikka, johon auton olisi myös saanut parkkiin. Nyt kuitenkin ajoin auton pihatietä pitkin ylös ja aivan ulkoilureitin alkuun.

Kun kaverit saapuivat perille, laitoimme kamat kasaan ja skinnaamaan. Polku lähtee kodan vierestä ja aluksi se nousee varsin maltillisesti. Poroaidan kohdalla on portti ja sen jälkeen reitti lähtee nousemaan jyrkemmin. Puurajasta hanki kantoi, joten otimme suunnaksi huipun ja menimme omia latuja.

Huippu on laakea ja siellä on aika pieni kivikasa (mahdollisen) huipun kohdalla. Meidän suunnitelma oli laskea toiselle puolelle tunturia. Hiihdimme huipun yli ja laskeuduimme vähän alemmas tuulen suojaan välppäämän kamat.

Mahdollisia laskulinjoja oli useita ja me päätimme mennä oikealle päin. Olin odottanut, että ylhäällä olisi betonia, mutta lumi oli yllättävän pehmeää. Puurajaa lähestyttäessä lumi pehmeni pehmenemistään ja lopuksi se oli jo aika märkää. Olipa yllättävän mukava lasku!

Kerrankin olin retkellä, jolla pidettiin kunnon evästauko sen sijaan, että olisin mussuttanut leivän kamoja säätäessä. Eväiden jälkeen suunnitelmana oli nousta ylös ja laskea uudestaan. Alku noususta meni normaalisti, mutta aika pian lumi tarttui skineihin. Lopulta lunta oli kiinni reilu paakku eikä kantti enää ottanut kiinni lumeen. Suksi luisti sivuttain ja nousu oli raskasta. En huolestunut, sillä nousu oli lyhyt. Mietin kuitenkin kannattaako laskea uudestaan, jos kunto loppuu seuraavalla nousulla.

Sovin muiden ryhmäläisten kanssa, että lähden autolle. Jaoin sijaintini WhatAppilla ja päätin laskea alas läheltä skinilatua. Näin minut olisi helpompi löytää, jos jotain sattuisi. Tämä ei ollut niinkään lumivyöryjen takia vaan loukkaantumisen. Skiniladulla piti tulla myös vastaan kaverini tuttuja, joten oli ihan turvallinen fiilis lähteä yksin autolle.

Jatkoin raskailla suksilla kohti huippua ja tuuli yltyi. Tuli tunne, että olisin eristäytynyt maailmasta, kun valkoisessa tuulessa hiihdin yksin. Huipulla menin kyykkyyn ja vaihdoin kamat. Kun sain laskettua takaisin puurajaan, naparetkeni päättyi ja olin takaisin tunturissa.

Metsän laskin skiniladun oikealta puolelta. Välillä näin skinnailijoita ja sain vinkin, että jos menee vielä enemmän oikealle, olisi siellä parempia linjoja. Sillä ei ollut niin väliä. Lasku meni rauhallisesti ja lumi oli tosi lämmintä. Aurinko oli tehnyt tehtävänsä. Muutama lykkäys vielä ja olin poroaidan portilla. Siitä oli helppo luirutella autolle.

Päivän laskut jäi vähän lyhyeksi. Olisi ollut kiva käydä vielä toinen kierros, mutta oma kunto mietitytti. Näin oli hyvä ja oli todella kiva nähdä kavereita sukset jalassa.

Pallaksella Taivaskero, Pyhäkuru ja Pyhäkero

Taivaskeron korkeus 809 ja päivän nousumetrit 780.

Mitä luksusta, kaksi peräkkäistä laskupäivää! Päätimme lähteä Lautamiehen kanssa Pallaskselle ja hänen kaverinsa liittyi meidän joukkoon. Tai toisin päin, me liityimme hänen joukkoon, sillä hänellä oli enemmän kokemusta Pallaksesn laskuista. Kun olemme käyneet Pallaksella laskemassa, olemme yleensä käyttäneet hissejä ja vähän skinnailleet. Tällä kertaa päätimme jättää hissit rauhaan ja suuntasimme Taivaskeroa kohti omin voimin.

Lautamies käveli ajettua reittiä pitkin, sillä se oli niin kova, ettei siinä tarvinnut lumikenkiä. Vasta reittimerkkien kohdalla, kun reitti kääntyy oikealle tunturiin, hän tarvitsi niitä. Lumi kantoi ja sitä oli helppo skinnailla ylös. Reitti Taivaskerolle nousee rauhallisesti ja se on selkeä.

Ylhäällä vaihdoimme kamat ja pidimme pienen tauon. Jonkun verran tuuleskeli ja siinä, kun olimme lähdössä, tuuli vei pyllynalusta. Lautamies juoksi sen kiinni, mutta tuuli nappasi sen sormien edestä kuin sarjakuvissa. Onneksi se ei ollut skini tai muu tärkeämpi asia.

Päätimme käydä katsomassa Pyhäkurun tilanteen. Tiesimme, että se oli vyörynyt aikaisemmin. Vähän mietitytti, mikä oli tämän hetken tilanne. Aamulla olin nähnyt luontokeskuksen ovessa lapun, jossa varoiteltiin muunmuassa Pyhä- ja Vatikurun lumivyöryvaarasta. Valitettavasti siinä ei ollut päivämäärää tai muuten tarkempaa tietoa, että onko juuri nyt tavanomaista suurempi lumivyöryriski.

Rauhakseen laskimme alas päin ja oikealla näkyi vyöryjäljet. Vasemman puoleisilla seinämillä lumet olivat vielä kiinni, mutta sinne emme halunneet menne. Tilannearvion jälkeen valitsimme laskulinjan ja laskimme Pyhäkuruun.

Kovan pinnan päättä oli pehmeää lunta joitain senttejä. Oli helppo laskea eikä pelottanut, että kuori upottaisi ja suksi haukkaisi lumen sisään. Laskin silti rauhallisesti hiljaa. En muista, että olisin laskenut Suomessa noin jyrkkää. Se oli kiva lasku, mutta lopussa vähän harmitti, että miksi en mennyt lujempaa. Tuntui nössöltä laskulta.

Arvoimme, miten nousisimme kurusta pois. Päätimme laskea alemmas ja käännyimme vasemmalla Pyhäkeron seinämälle. Aurinko oli paistanut siihen ja tuuli oli vienyt lumet. Tuli mieleen, että matkalaukussa olisi hankiraudat, jotka ovat todella kätevät skinnatessa. En ollut ainoa, jolla ne olivat kotona. Lautamiehellä ei ollut ongelmia, kun lumi kantoi eikä lumikengät upottaneet. Meillä skinnaajilla meno oli aika huteraa, kun katti ei pitänyt ja suksi luisti sivuttain pois alta.

Lopulta minulla irtosi suksi, mikä on aina ihan perseestä. Olinko laittanut sen huonosti kiinni vai mistä oli kyse? Päätin laittaa sukset reppuun kiinni ja lyhentää sauvat. Oli helpompi potkia monoilla kovaan lumeen kuin yrittää hiihtää ylös päin. Lopulta lumi vähän pehmeni ja skinnaaminen onnistui ongelmitta.

Päätimme hiihtää Pyhäkeron päälle. Ihan vaan maisemien takia. Lumi oli aika kovaa ja aallokkoista. Aurinko paistoi ja jaloissa painoi nousu. Ihan kuin olisi ollut pidemmällä hiihtoreissulla.

Lasku Vatikuruun oli mukava. Puuterilumista ei ollut tietoakaan, mutta mikäs siinä. Paitsi että Vatikurussa näkyi jotain. Äkki pysähdys ja siinä se pyllynalunen oli! Hih, olipa hauska sattumus. Vatikurun loppupäästä luisuttelimme vasempaa seinämää pitkin ladulle, mitä pitkin olimme tulleet. Lautamiehellä loppui vauhti ja hän joutui laskemaan alas ladulle. Lopussa oli pieni tömpäre, jonka hän käveli ylös. Siitä pääsi loivaa laskua pitkin takaisin hotellille ja aurinkoiselle terassille.

Pallaksella Palkaskero, viivakuru ja Pallaskero

Palkaskeron korkeus 705 ja nousumetrejä 1250

Oli hyvä fiilis, kun ajoimme Pallakselle. Pakkasta oli -9 astetta ja puissa oli lunta. Maisema näytti paljon talvisemmalta kuin majapaikassa. Parkkipaikalla oli useita asuntoautoja ja ensimmäiset ulkoilijat laittoivat jo suksia jalkaan. Iski jopa pienen pieni puuterikuume. Olisiko tunturi täynnä laskijoita?

Metsässä risteili jälkiä ja lumi oli ihanan pehmeää. Laavujen jälkeen suuntasimme aika suoraan Palkaskeron huippua kohden. Varsinainen huippu ei näy alas, mutta sieltä se vihdoin muutaman kumpareen jälkeen tuli näkyviin. Lumi oli kovaa ja tuuli oli vienyt irtolumet pois. Nyt ei kuitenkaan tuullut vaan oli kirkas aurinkoinen päivä.

Kamojen vaihtamisen jälkeen lähdimme Viivakurua kohden. Emme kuitenkaan olleet aivan kartalla ja luulimme kurun olevan meidän vasemmalla puolella. Oikeasti se oli meidän oikealla puolella ja aivan näköetäisyydellä. Päätimme ettemme etsi kurua vaan laskemme alas. Kentän lumi oli vaihtelevaa. Se oli osittain kovaa ja välillä oli irtolunta. Sitä oli raskas laskea. Pelkäsin, että kuori pettää ja suksi haukkaa. Välillä lasku meni aivan takapainoiseksi ja jalat väsyivät. Lautamies meni menojaan ja itse räpelsin hitaasti alas päin.

Kun metsä alkoi, lumi muuttui taas ihanaksi hötöksi. Puut olivat mukavan harvassa ja laskeminen oli kivaa. Laskimme vähän oikealle ja sieltä löytyi jälkiä ja skinilatu. Näytti siltä kuin edellisenä päivänä metsässä olisi ollut juhlat. Todella kivoja linjoja ja hyvää lunta! Skinilatu vei kurun alle ja näimme, että se oli täynnä jälkiä.

Oli helppo nousta, kun latu oli valmiina. Kuru leveni ylhäältä, joten päätimme laskea sen. Lumi ei ollut sen kummempaa kurussa kuin seinämällä. Ennen metsää otin reilusti vasemmalle ja etsin puhtaat linjat. Oli se vaan kiva! Nopea välppäys ja vielä uudestaan.

Tällä reissulla nousujen kanssa on ollut vähän vaivaa ja niin oli nytkin. Siteen jarrut eivät pysyneet ylhäällä skinnausasennossa. Seinämällä piti alkaa säätämään niitä. Onneksi mukana oli nippuside ja sillä sai pidettyä ne ylhäällä. Muuten noususta olisi tullut astetta raskaampi.

Koko päivänä olimme nähneet kaksi muuta laskijaa eivätkä he laskeneet metsään saakka. Kentällä oli hyvin tilaa omille linjoille ja metsässä menimme taas vähän vasemmalle. Meno alkoi tuntumaan jaloissa, mutta viimeinen lasku kolmesta oli ehdottomasti paras.

Olimme päättäneet nousta vielä Pallaskeron huipulle. Viivakurun yläosasta hiihtelimme menemään huippua kohden. Aurinko paistoi ja kasvoissa alkoi tuntumaan helotus. Olin meinannut ottaa skinnauslippiksen mukaan, mutta se tuntui vähän liioittelulta. Nyt oli pakko vetää huppu päähän, kun siinä on pieni lippa. Vähän varjoa kasvoille.Tässä vaiheessa hiihtäminen alkoi maistua puulta. Vesikin oli loppunut. Eikä autossa ollut mitään motivaatioherkkua odottamassa. Miten minä olin näin valmistautunut? Maisema oli kuitenkin kiva.

Emme olleet oikein suunnitelleet laskua. Seku lähdimme parkkipaikkaa päin. Alempana näimme, että laskulinjalla on uoma. Oikea vai vasen? Kumpaan mennään? Päätimme mennä oikean kautta ja lopun laskimme lumikenkäjälkeä pitkin. Vasemmaltakin olisi tainnut päästä kodalle. Siitä metsä oli sen verran loiva, että helpointa oli mennä jälkiä pitkin autolle.

Keimiötunturi

Korkeus 613 ja nousumetrejä 1100

Nyt olisi tarvittu apua siinä, mihin mentäisiin. Vielä ajomatkalla pohdimme päivän laskukohdetta. Lautamies ei ollut käynyt Keimiöllä ja toiseen vaihtoehtoon oli huomattavasti pidempi matka. Näillä kriteereillä menimme Keimiötunturille, vaikka olin käynyt siellä vähän aikaisemmin.

Tällä kertaa jätimme auton parkkipaikalle, joka on tienlaidassa. Siitä kävelimme ylös Keimiötunturin Majan kodan viereen, josta reitti lähtee. Lautamies käveli aika pitkästi ennen kuin lumikenkiä tarvitsi. Näin aamusta jäinen polku kantoi hyvin.

Hiihto huipulle oli helppo. Ylhäällä arvoimme, mihin suuntaan laskisimme. Paljakalla tuuli oli vienyt kaiken irtolumen ja yläosa oli ränttätänttää. Laskimme reilusti vasempaan päin. Ennen metsää lumi muuttui paremmaksi ja lopussa se oli ihanaa. Pehmeää ja kuivaa lunta.

Nousu meni vanhaa skinilatua pitkin. Se oli aika hassusti tehty, mutta omaa ei viitsitty alkaa tamppaamaan. Emme nousseet toppiin saakka vaan vaihdoimme kamat pienellä tasanteella ennen sitä.

Seuraavan laskun menimme astetta oikeammalta. Sama homma, ylhäältä kovaa ja alhaalta ihanaa lunta. Tällä kertaa menimme aivan alas saakka. Lautamies käveli alhaalla aukion laidalle ja katsoi sieltä mieleisen laskemattoman linjan. Jos auton olisi jättänyt toiseen parkkiin ja hiihtänyt tunturille tältä puolen, olisi linjat voinut katsoa jo siinä vaiheessa. Ehkä seuraavalla kerralla jätämme auton toiselle parkkipaikalle.

Seurasimme taas jälkiä ja ne veivät samalle ladulle, vaikka se oli reilusti vasemmalla. Voiko skinilatua haukkua, kun eihän sitä tarvitse seurata? Alhaalla tehty suunnittelu kannatti. Laskimme tosi kivan linjan, joka pääsi yllättämään jyrkkyydellään. Taisinpa jopa kiroilla, että miten tästä kohdasta selvitään. Pehmeässä lumessa kuitenkin kaikki onnistuu!

Lautamies olisi tietenkin halunnut laskea vielä kerran, mutta minä olin valmis lähtemään kotiin. Skinnaus huipulle ja ensimmäisen nousujäljen oikealta puolelta alas. Tällä puolella oli tarjolla nopeaa kevätlunta. Kiva lasku sekin. Ja loppuun vielä tunnustus. Huipulta, kun lähdimme alas, olin menossa aivan väärään suuntaan. Kuinka lie alas olisin mennyt ennen kuin olisin huomannut kämmin. Noloa!